Onnellisuus

Nykyihmisen suurin ongelma lienee, kuinka pysyä onnellisena kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä? Elämiseen tarvitsee lopulta kovin vähän. Meillä täällä, missä kaikki on saatavilla, usein pelkkä päätös, että valitsee olla onnellinen riittää. Päätös sisältää sen onko onni tässä ja nyt vai löytyykö se jostain kauempaa. Jos onni on aina seuraavan mäen, mutkan tai vuoren takana ei elä onnellisesti vaikka kaikki olisi hyvin. Eli kyse ei ole päämäärästä pelkästään vaan myös matkasta. Olipa kyseesä 4 trädi reitti tai 8 sportti tai maailman korkein vuori tai elämä. Aina yhtä paljon kuin päämäärän tulee olla kirkas, tulee tämän muuvin tai herkän klipin tai siirtymisen leiristä toiseen tai päivän olla kirkas. Jos et tiedä miksi elät, voitko sanoa eläväsi? Miksi nähdä vaivaa, jos ei ole päämäärää? Itse olen jossain vaiheessa tajunnut sen, että olen oikeastaan jo matkalla perillä. Jo matkalla teen sitä mitä päämäärässä odottaa. Mitä se sitten on? Mitä minä teen? Ylistän luojaani ja Herraa Jeesusta Kristusta siitä mitä sain, saan ja tulen saamaan. Kun sydän on täynnä kiitosta niin sinne kovin vähän mahtuu katkeruutta, vihaa, tyytymättömyyttä ja epätoivoa. Elämä on kivaa ja kiitän siittä Kalliotani.

ps. pyörä pöllittiin tossa viikolla, mutta nyt se tuntuu jo kovin pieneltä murheelta. Herra on hyvä.

Yksinäinen mänty mixtaaja

Kun käy vuorotöissä ei voi aina valita kiipeily seuraansa. Tällä kertaa sain mukaani miehistä parhaan eli itseni. "Miehistä parhaan" vaimoni mielestä. Ensin ajattelin teknota ainoa eknoreitin Kangasalla mutta koska tekno räkkiini kuuluu tällä hetkellä' kolme pitonia ja luomuräkki niin päätin reitin alla, että se jää nyt väliin. Seuraavaksi aloin katsella jotain ränniä jota voisi fiksatussa köydessä, itse itseäni varmistaen, kiivetä. Sellainen löytyi myös ja tarpeeksi huono jota kesäkiipeilyllisesti ei tulisi koskaan hyödynnettyä. Lisäksi dihedraalin sisälulmaan oli kuollut puu, jonka hieman lahoa pintaa oli mukavaa kutitella hakuilla. Harjoituksen tarve tuli tyydytettyä. Nyt on jonkinlainen kuva siitä miten rauta käyttäytyy kalliolla ja että itsensä varmistaminen atc-guidella on perseestä. Jäitä odotellessa!

kun mikään ei riitä

Mikään ei riitä. En ehdi tekemään kaikkea mitä haluaisin. Kaiken lisäksi aika kuluu liian hitaasti. Jääkiipeily kelejä ollaan odoteltu siitä lähtien kun rollomixetin sivuilla oli tietoa että pian pakastaa...rovaniemellä.
Prismasta ostetut sopuhintaiset nomiccini ovat seisseet kaapissa ja välillä roikkuneet leuanveto tangossa mutta eipä siinä oikeen fiilikseen pääse. Jos haluaa kalliolle pitää mennä yksikseen kun ei halua kuunnella "joko voidaan mennä kommentteja" varmistajalta. Toden sanoakseni Mun drytoolaus sessio ei ole mitää vertikaalia balettia vaan todennäköisemmin köysikireällä ähellystä. Olen nähkääs aloittelija...kehitys halua on todennäköisesti kuin kykyä. Yhtä kaikki kehitystä pitäisi tapahtua, jotta ensi kevään norjan reissu ei mee muiden osalta mun pelastamiseks joka reitiltä. Eli turha itkeä ja lenkille mars.

Kallioista

Kalliot ovat itselleni jonkin asteinen pakkomielle tai riippuvuuden aihe. Ei kivi sinänsä vaan kiipeily. Kiipeilyn suhteen kaikki käy. Boulderointi, sportti, trädi, tekninen ja jääkiipeily. Olen harrastanut kiipeilyä kolme vuotta enkä ole kaikkea ehtinyt vielä todenteolla kokeilemaan mutta eipä tässä kiire ole.