maanantai 30. tammikuuta 2012

mixta(a) on tammosta

Viime perjantaina koin valtavan elähdyttävän mixta kokemuksen. Linja oli jään ja kiven välissä. Näytti siltä, että alku on metävä enemmän kivellä ja sitten alkaa saamaan ruuveja sisään. No ruuvit ja pitonit ja koukut ja lenkit vyölle ja kärsivällinen lanko köyden toiseen päähän. Ensimmäiset metrit pelotti kun jää oli ohutta ja varmistuksia ei tuntunut löytyvän. Slingasin käsivarren vahvuisen jääpuikon ja löin jäähaan turpeeseen viereiselle hyllylle. Näiden turvin pääsin könyämään sille hyllylle jossa hakakin oli. Välittömästi kun sain hyvät varmistukset sisään aloin ajatella alas lähtöä. Jussi huuteli alhaalta kannustuksia. "Jos sä et mee, niin kyllä mä liidaan..." Eteenpäin sano mummo lumessa! Kattelin että pari muuvia ja sitten alkaa saamaan hyviä ruuveja sisään. Kakkonen sisään ja pois hyllyn turvista. Kaksi muuva myöhemmin löydän itseni tutisemasta seinällä. Sekunti aikaisemmin olin yrittänyt löytää hakulle hyvää paikkaa "pommilta" jäältä, johon ruuvinkin oli tarkoitus upota. No pommi olikin oikea nimitys, koska kyseessä oli lumisella sydämellä varustettu jääkuori, joka tuli kaikki alas lyötäessä. En uskaltanut oikein luottaa enää jalkoihinkaan, koska koko ajan kun haki parempaa plasementtia jää varisi pois ja ote huononi entisestään... Kaivoin edessäni olevaa halkeamaan syvemmäksi hakulla ja toivoin että omistaisin peckereitä. No en omistanut! Lopulta sain sisään pysty halkeamaan puoliksi uponneen pitonin itseäni huijatakseni laitoin vielä screamerin kiinni ja lähdin hiipimään eteenpäin. Jää oikealla puolellani oli edelleen solidin näköistä mutta alta paljastui aina pienellä koputtelulla kiveä ja lunta. Liidiurani hienoin hetki koitti, kun lopulta hitaan(Jussi voi vahvistaa hitauden) ylöspäin kitkutuksen jälkeen, sain pienen frendin kiinni ja heti perää toisen. Tajusin, että olin selvinnyt vaikka välillä näytti todella pahalta. No nyt oli hyvät frendit sisässä ja voisin ottaa pakit(edelliset 4m ja n 15 min. olin haaveillut tästä hetkestä). Jussi huikkaa alhaalta vastauksen suunitelmiini, että kyllä hän voi liidata, jos itse en halua... Hitto vie! Pakko jatkaa. Toisaalta nyt näyttää jäätä jo olevan enemmän. Homma jatkuu kivasti, koska kivelle saa hyviä varmistuksia ja jäästä alkoi olla etenemiseen apua. Kohta edessä on taas turvelippa jolle nousu hirvittää ja päätän etsiä sopivaa prota. Hakatessani jäähakaa saan aikaiseksi reiän juuren taa, tähän saan slingattua kiilan vaijerin. Salaa olen aika ylpeä mutta todellisuus pakottaa keksimään jotakin muuta. Lopulta löydän itseni ruuvaamassa hyvin vetyneeseen turpeeseen ruuvia ja taas hymyilyttää :) Saan lopulta ruuvin tarpeeksi sisään, vaihdan kättä hakussa ottaakseni jatkon ja sit mennään. Täysin yllättäen hakku jää käteen ja mies lähtee. Luottamus kivi varmistuksiin ja omaan osaamiseen lisääntyi valtavasti. Enää ei mielessä käynyt alaslaskeutuminen vaan adrenaliini humalan seasta kristallin kirkas ajatus siitä, että tämä on sitä mitä haluan tehdä. Putoaminen on mielestäni edelleen sportti kiipeiliöiden etuoikeus ja ilo. Ja edelleen putoaminen on rautojen ja hakkujen kanssa se on tyhmää ja väärin. Mutta kuitenkin se kuuluu lajiin ja jokainen laskee riskinsä itse. Tällä hetkellä onsight miksta on siisteintä mitä tiedän. Kukaan ei kerro mulle kuinka vaikee se reitti oli ja miten se olis pitänyt kiivetä. Koko kokemus on mun ja mittari siinä miten mä sen koin.

Pitäkäähän huolta itsestänne älkääkä tippuko :)...jos tätä nyt enää kukaan lukee :)

perjantai 27. toukokuuta 2011

4 tekstiä vuodessa...

...ei liene huono saavutus. Koko ylä-asteen taisin selvitä vähemmällä. Kun kiipeily rintamalla on hiljaista voi kekittyä menneiden muisteluun. Valitettavasti muistini on lyhyt. Tässä muutama ruutu pääsiäiseltä Espanjasta.
Llobet/Bertomeu 5+
Llobet/Bertomeu 5+ tai Via UBSA kuten se on joskus, topon mukaan, tunnettu. Kuva on otettu kiillottuneen kruxi kp jälkeiseltä ständiltä. Alla näkyvän sähkökopin edestä löytyy reitin startti. Hieno reitti eikä tosiaan liian vaikea. Paitsi tietysti jos päättää kiivetä viimmeset kp:t suoraan ylös, niinkuin edellä mennyt vaimon veli päätti tehdä. Jälkeen päin kertoi vähän jännittäneen. Nyppylän(alueen) nimi on Mascarat ja korkeuden tuntua on koska reitti lähtee useamman kymmen metrin korkeudesta sillalta.
Poistuminen oli tarkkaa puuhaa.

Tässä vaiheessa voidaa laittaa pari auto kuvaa "meidä" pihasta ja autotallista.
Toisinaan ei joutunut edes ottamaan peilejä sisään :)

Oikealla autotallin ovi :) Vähän huonosti 407 pösö taittuu.
Tosiaan euroautot on euroautoja, syystä. Meidän vii5i henkinen "perhe" ei olis sellaiseen mahtunut. Ei sovi espanjalaisia moittia insinööri taidon puutteesta. Autotalliin vievän luiskan akilleen kantapää oli että, jos autossa oli muuta painoa kuin minä (80kg) pohja raappas kiinni...että näin. Yhtenä aamuna koitin josko vois repun laittaa peräronttiin mutta ei, pohja kosketus tuli.


Jeps ja loppuun yksi kiipeily kuva...olihan se kiipeily eikä auto reissu... Näitä nelosen mäkiä tili kiipeiltyä monta ja enimmäkseen kahen kp:n touhuja. Reissu toimi hyvin esittely kierroksena paikan tarjontaan. Ja niinkun tiedetään sitä riittää. Mm. Sella oli sellainen paikka jossa hyvin vierähtäisi viikko ellei toinenkin. Ehkä vielä joskus palaamme

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

morning after

No niin! Leikkauksia on nyt suoritettu tarpeeksi. Viimeisimpään pääsi jopa vaimon veli lykkäämään sormensa. Äidin kova sanaisesta lepo käskystä johtuen en aio kertoa mitä kaikkea eilen tein. Paitsi sen verran, että ostimme hovikirurgini kanssa grigri 2. Vaikuttaa hyvältä...seuraavaksi odotellaan, että koska Petzl vetää, hakkujen tapaan, senkin markkinoilta.
Sloupissa on ollut keskustelua jäällä liidaamisesta ja tippumisesta. Ihan vaan lisätäkseni näkökulman asiaan, toisin ilmi seuraavaa. Lajin ja laitteiden kehittyessä jääkiipeilystä on tulossa enemmän ja enemmän sportti kiipeily kaltaista. Tarkoitan, että otteita ja reittiä pidetään tuttuna ja turvallisena. Mietitäämpä vaikka Ruskeanvirran pääuomaa, joka näkee useita liidejä kaudessa. Monelle se on nopein tie ylös virittämään projektille yläköyttä tai hyvä lämppäri ennen tosi rypistyksiä. Siitä on tullut lähi kaltsin 6a joka kiivetään kauden alkuun. Se on peruskauraa ja helppo nakki. Usein varmistajakin on mukavalla ledgellä kaukana tippuvista jäistä ja sillee...turvassa :) Liidaaja on takonut päähänsä, ettei tippuminen oo jäällä vaihtoehto, koska "kuolema tulee varmasti". Tämä antaa varmistajalle vielä lisää varmuutta toimintansa kosmeettisuudesta. Ja toki on hyvä, että köyttä on paljon ulkona, jotta isku ruuviin olisi pienempi pudotessa. Kuten todettua kaikista pienin isku saadaan ruuviin juuri siten, että kiipeilijä osuu maahan ennen kuin köysi ehtii kiristyä. Kaikki urpot, jotka viimehetkellä vielä "luistattavat" lisää köyttä varmistus laitteen läpi "dynaamisenvarmistuksen" nimissä, ovat innoissaan kun se 22cm ruuvi pysyi siinä miljoonan tonnin kiinteässä jäämassassa heidän toimintansa ansiosta. "Nyt meni kaverilta vaan nilkka!" "Kuinka huonosti oliskaan voinut käydä."
Entäpä jos näkisimme jääkiipeilyn enemmänkin  headpoint reittien kautta, jossa varmistaja ensin ajatteleen miten pelastaa kaveri, jos tippuminen tapahtuu ja sen jälkeen omaa mukavuuttaan. Ja kun liidaaja laittaa ruuveja niin laitta hyviä tai laittaa paljon ja aina kun se on järkevää/mahdollista. Mun mielestä ajatus siitä että en varmista, koska se vievoimia, on tyhmä. Mä mieluummin ruuvaan ja väsyn koska, jos en niin se voi viedä hengen ja ite oon mieluummin väsynyt kuin kuollut.
Niinkun elämässä yleensä tässäkin on poikkeuksia. Nämä sloupissa mainitut onnettomuudet olisi kaiketi ollut vältettävissä, jos oltaisiin maltettu ruuvata ja pitää piuhasirkus hieman kireämmällä. Ketään siis syyttämättä. Jos ruuvaa bulgen alle ruuvin ja köydessä ei ole paljon löysää pudottu matka jää melko lyhyeksi. Kaikki tämä bulge ruuvien laitto ja varmistus paikan uudelleen miettiminen osuu omalle kohdalleni hyvin. Tosin en ole kertaakaan jäällä vielä tippunut. Ja toisaalta jos olen nyt ottanut tavaksi ruuvailla järkevästi voin sitten tippua hyvillä mielin...se ruuvi kyllä pitää...oikeesti...ja jos ei niin seuraava sitten.


perjantai 7. tammikuuta 2011

Bologata vai ei blogata.

Elämä tuntuu joskus hyytyneen harjoittelu asteelle. On sellainen olo, ettei tapahdu mitään ja ei teen niin paljon "siistejä juttuja", kuin haluaisi. Samaan aikaan on mota asiaa, jotka odottavat tapahtumistaan. Tilin päätöksiä on hyvä tehdä. Siinä pysyy jotenkin paremmin kärryillä omasta elämästään. No regrets- on hyvä motto, mutta hankala toteuttaa käytännössä. Kuitenkin elämä keskiverroin on hankalaa. Vähän niinkun tiukkaa jatkuvaa onsight liidiä. Jos on hyvä "flow", sitä kruisailee melko kivuttomasti. Jos ote herpaantuu ja ajatus harhailee, alkaa vauhti kärsiä ja jossain vaiheessa varmasti tippuu tai pakittaa vapaa ehtoisesti. No, rehellisyyden nimessä on siellä vamasti myös niitä nelosen pätkiä, jota voi vetää vähän heikommillakin fiiliksillä. Andy Kirkpatrickin sivuilta luin olevani turisti...no..yksisuunta ja sillee. Eli uudenvuoden lupaukset ja tilinpäätöset. Boikotoi Kiinaa. Maksa asunto velkaa. Suosi suomalaista. Kiipeä enemmän ja kovempaa kuin viime vuonna. Päivitä blogia useammin kuin siltä tuntuu. Rakasta itseäsi, vaimoasi ja Jumalaa. Tämä kaikki käänteisessä järjestyksessä ja kaikki vuorollaan ja osa vuorotta. Ja lopulta kuitenkin:  "Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan  se että Jumala armahtaa."(room. 9:16)

tiistai 17. elokuuta 2010

Kiipee pelkillä kiiloilla...et uskalla

Kuinka riemastuttavaa onkaan huomata, että yllytys hulluus voi vielä näin vanhaan ja rahinaiseen kiikujaan iskeä. Vielä hienompaa on huomata kuinka elähdyttävä kokemus kiiloilla kiipeäminen on. Onkuin liittyisi johonkin vanhaan ja arvokkaaseen traditioon hyläten kaiken tarpeettoman, tottakai käytin kiipeilytossuja ja tonni kaupalla mankkaa. Enkä käyttänyt äidin pyykkinarua köytenä muuta kuitenkin jokin sisälläni liikahti. Näin ollen kiipesin seuraavankin nousun kiiloilla.
old faithfull


















Eihän ne reititkovia ollu mutta kivoja kuitenkin. Kiitos niistä Havukallion porukalle.
Kuun lopussa saanyt sitten vihdoin lomaa kiipeilystä kun hermopinne menee puukon alle lääkäritädin toimesta. Kuukausi saikkua ja toinen ranne leikkaukseen noin 3kk kuluttua edellisestä ja sama homma. Että näin! Ehkä kevään jäät tarjoavat tekemistä kun tästä kuntoutuu pikkuhiljaa.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Vamman diaknoosi

Tässä on viime ajat menneet huonoilla yö unilla. Parituntia kerrallaan maksimissaan ja sit ylös jumppaan käsiä ja ravisteleen uutta verta raajoihin. Ei! En unissanikaan liidaa niin kovia reittejä, että menisin kädet pumppiin pelkästä ajatuksesta. Kyseessä on pidempään vaivannut ja syklisesti pahentunut oire joka tuntuu...tai siis ei tunnu...tuntuu siis tunnottomuutena, puutumisena ja kipuna kyynärvarsissa ja käsissä. Norjan reissun jälkeen oli niin paha että oli pakko käydä lääkärissä. Lääkäri totesi, että on varmaan jotain repeämiä käsissä tai jotain ja anto pillereitä. No pillereillä ylsin siihen 2-3h uniin ja sit taas jumppa käyntiin. Nyt on tilanne se, että tunnottomuutta ilmenee jo päivälläkin ja kiipeämisestä seuraava kipu käytännössä estää kiipeämisen...tai ainakin kehittymisen. Lääkäri aika on varattuna ja katsotaan mihin se johtaa. Tällävälin olen jo foorumeilta löytänyt kohtalo toverin jonka tekstistä olen poiminut syyksi  hermopinteen. Hermopinteessä hermo on pinteessä ja näin elimen/raajan/kehon osan toiminta häiriintyy. Hoitona on venyttely, hieronta ja jos huonosti käy, puukko. Nyt olen siis päättänyt aloittaa venyttelyn ja hieronnat. Yritän välttää puukkoa ja kiivetä vieläkin vähemmän...jos se on enää mahdollista. Kun lääkäri käynnin aika koittaa on mielenkiintoista nähdä tekeekö hän mitään diaknoosia. Viimeksi tosiaan olisimme voineet kätellä ja vaihtaa heti reseptin kädestä toiseen toivotelleet hyvästit.

Ei ole muuten ainoa kiipeily vamma käsissäni. Viime vuonna yritin varmistus virheellä päästä eroon vaimon veljestä. Alitajuntani kuitenkin nappasi köydestä kiinni eikä päästänyt irti vaikka olis tuntunut siltä. 12m köyttä käsien läpi tuntuu siltä miltä kuvassa näyttää. No arvokas oppitunti. Vaimon veli selvisi säikähdyksellä, höyhenen kevyt kun on. Pysytäämpä hengissä ettei lajin maine kärsi :)

perjantai 5. maaliskuuta 2010

No way like No(r)way

Viikko alkaa olla pian täynnä siitä kun Norjasta poikain kanssa palattiin.
Sopiva hetki pienelle reflektiolle lienee paikallaan. Ensinnäkin opin paljon. Opin miten käytetään mutteri pannua, miten käytetään lumikenkiä, opin että norjassa etäisyydet on tunteja eikä kilometrejä ja että pienikin lumivyöry voi viedä hakkusi. Tosiaan! Ystävämme Edwardo menetti rakkaan, pitkä aikaisen kiipeilykumppanin lumivyöryssä joka ei oikein ehtinyt kuin alkaa kun se jo päättyi. Yhtä kaikki hakku oli tiessään, eikä sillä pololla ollut edes piipparia mukana.

Lähestymisistä sen verran, että kun lähdette lähestymään Norjaa, tehkää eväät mukaan. On kallista syödä norjassa! varsinkin lentokentällä :) Titysti jos käy hyvä säkä ja lennot on myöhässä niin muistakaa hakea ateria kortteja...mahdollisimman useasti ja eri tiskeiltä ja muistakaa katsoa tuleeko kortit kirjattua vai jaetaanko ne noin vain, jos ei kirjata niin hetken päästä uusikierros. Näin meidän matkanjohtaja John-Peter homman hoiti.

Lisäksi opin että kädet voi mennä niin juntturaan, että ei oo kivaa loppu reissulla. Siis oikeesti jumiin, niin että särkee ja särkee niin, että et nuku. Siis muistakaapa lapset seuraavat asiat: ottakaa rauhassa ensimmäiset päivät, pitäkää kädet lämpimänä, muistakaa palautus protskut, venytelkää kunnolla. Koto puolessa päivystävä lääkäri kuulosti Pasilan Routalemmeltä "Jännä juttu...on tosi jännä...villit oireet...jännät on, jännä...kysäsen vielä toisen mielipiteen" sit se löi reseptin käteen (800mg buranaa ja 50mg tramali). Lopullinen arvaus oli että kylmästä ja verenkierron vähyydestä johtuen lihaksiini on tullut repeämiä ja siksi sattuu...
Kaikenkaikkiaan olis aluksikin voinut olla paremmassa kunnossa. Noin niinkuin fyysisesti.

Mutta jos minä en ollutkaan kunnossa niin norja oli. Jäätä oli ihan juupelisti. Ja kaiken laista linjaa autoista sai bongailla. Kaikkien lähteiden mukaan oli poikkeuksellisen hyvä talvi jääkiipeilylle.

Itse käsieni vuoksi olin seuraa johtajaa-linjalla. Parit arpoutuivat varsin sopivasti loppuen lopuksi. Kaikki sai tehdä vähän mitä huvitti. Minua käsieni taki ja Carlosta useista, toisistaan riippumattomista, syistä ei lähetyttänyt niin päädyimme enimmäkseen haikkailemaan putouksille ja takaisin. Kiivettiin tosin yksi Norjalainen maantien oja kun ei yhtenä päivänä muuta keksitty. Jossa kävinkin melko hauska sattumus(oikeastaan monta) olin saanut ensimmäisen ankkurin valmiiksi niin tipahdin jäähyllyn läpi ja huomasin seisovani vesi putouksessa peruskallio jalkojen alla. Että näin.