maanantai 30. tammikuuta 2012

mixta(a) on tammosta

Viime perjantaina koin valtavan elähdyttävän mixta kokemuksen. Linja oli jään ja kiven välissä. Näytti siltä, että alku on metävä enemmän kivellä ja sitten alkaa saamaan ruuveja sisään. No ruuvit ja pitonit ja koukut ja lenkit vyölle ja kärsivällinen lanko köyden toiseen päähän. Ensimmäiset metrit pelotti kun jää oli ohutta ja varmistuksia ei tuntunut löytyvän. Slingasin käsivarren vahvuisen jääpuikon ja löin jäähaan turpeeseen viereiselle hyllylle. Näiden turvin pääsin könyämään sille hyllylle jossa hakakin oli. Välittömästi kun sain hyvät varmistukset sisään aloin ajatella alas lähtöä. Jussi huuteli alhaalta kannustuksia. "Jos sä et mee, niin kyllä mä liidaan..." Eteenpäin sano mummo lumessa! Kattelin että pari muuvia ja sitten alkaa saamaan hyviä ruuveja sisään. Kakkonen sisään ja pois hyllyn turvista. Kaksi muuva myöhemmin löydän itseni tutisemasta seinällä. Sekunti aikaisemmin olin yrittänyt löytää hakulle hyvää paikkaa "pommilta" jäältä, johon ruuvinkin oli tarkoitus upota. No pommi olikin oikea nimitys, koska kyseessä oli lumisella sydämellä varustettu jääkuori, joka tuli kaikki alas lyötäessä. En uskaltanut oikein luottaa enää jalkoihinkaan, koska koko ajan kun haki parempaa plasementtia jää varisi pois ja ote huononi entisestään... Kaivoin edessäni olevaa halkeamaan syvemmäksi hakulla ja toivoin että omistaisin peckereitä. No en omistanut! Lopulta sain sisään pysty halkeamaan puoliksi uponneen pitonin itseäni huijatakseni laitoin vielä screamerin kiinni ja lähdin hiipimään eteenpäin. Jää oikealla puolellani oli edelleen solidin näköistä mutta alta paljastui aina pienellä koputtelulla kiveä ja lunta. Liidiurani hienoin hetki koitti, kun lopulta hitaan(Jussi voi vahvistaa hitauden) ylöspäin kitkutuksen jälkeen, sain pienen frendin kiinni ja heti perää toisen. Tajusin, että olin selvinnyt vaikka välillä näytti todella pahalta. No nyt oli hyvät frendit sisässä ja voisin ottaa pakit(edelliset 4m ja n 15 min. olin haaveillut tästä hetkestä). Jussi huikkaa alhaalta vastauksen suunitelmiini, että kyllä hän voi liidata, jos itse en halua... Hitto vie! Pakko jatkaa. Toisaalta nyt näyttää jäätä jo olevan enemmän. Homma jatkuu kivasti, koska kivelle saa hyviä varmistuksia ja jäästä alkoi olla etenemiseen apua. Kohta edessä on taas turvelippa jolle nousu hirvittää ja päätän etsiä sopivaa prota. Hakatessani jäähakaa saan aikaiseksi reiän juuren taa, tähän saan slingattua kiilan vaijerin. Salaa olen aika ylpeä mutta todellisuus pakottaa keksimään jotakin muuta. Lopulta löydän itseni ruuvaamassa hyvin vetyneeseen turpeeseen ruuvia ja taas hymyilyttää :) Saan lopulta ruuvin tarpeeksi sisään, vaihdan kättä hakussa ottaakseni jatkon ja sit mennään. Täysin yllättäen hakku jää käteen ja mies lähtee. Luottamus kivi varmistuksiin ja omaan osaamiseen lisääntyi valtavasti. Enää ei mielessä käynyt alaslaskeutuminen vaan adrenaliini humalan seasta kristallin kirkas ajatus siitä, että tämä on sitä mitä haluan tehdä. Putoaminen on mielestäni edelleen sportti kiipeiliöiden etuoikeus ja ilo. Ja edelleen putoaminen on rautojen ja hakkujen kanssa se on tyhmää ja väärin. Mutta kuitenkin se kuuluu lajiin ja jokainen laskee riskinsä itse. Tällä hetkellä onsight miksta on siisteintä mitä tiedän. Kukaan ei kerro mulle kuinka vaikee se reitti oli ja miten se olis pitänyt kiivetä. Koko kokemus on mun ja mittari siinä miten mä sen koin.

Pitäkäähän huolta itsestänne älkääkä tippuko :)...jos tätä nyt enää kukaan lukee :)

2 kommenttia:

  1. No huh huh the moust eekstreme ääri torspo. Kuulostaa asia setiltä... Ens vuonna korolla vaan rännityksiä ;)

    VastaaPoista
  2. Jeps!!! se on parasta...ostan vaan peckereitä ja jää hakoja ja pöllin Kaapon warthogin...Lisäks ei tartte kiivetä montaa linjaa kun kiipeen niin hitaasti, että hyvä jos päivän valo riittää kahteen vetoon :)

    VastaaPoista